Jaba on viimeaikoina ylläpitänyt tätä blogia yksinään, mutta päätinpä minäkin - Lystin toinen orja - avata välillä sanaisen arkkuni. Aiheena on taas iänikuinen hihnassa kävely.

Minulla on nimittäin sellainen olo, että Lysti on viimeinkin oppinut sen... (*Koputtaa puuta*)

Ajattelin yrittää kertoa, miten se on tapahtunut. Jospa joku toinenkin saman asian kanssa tuskaileva koiran orja saisi tästä ideoita.

Namit, kuristuspannat, äkäiset komennukset...

Lysti-parkaahan on yritetty opettaa kävelemään hihnassa niin kauan kuin se on ollut olemassa. Välillä on kokeiltu nameja, välillä kuristuspantaa - sekä koko- että puolikuristavaa, metallista ja nahkaista - ja välillä on taas siirrytty nameihin. Toisinaan on annettu periksi, ja annettu Lystin poukkoilla valjaiden ja fleksin kanssa miten sattuu, että höyrypäisen koiran kanssa liikkuminen olisi omistajille edes jota kuinkin siedettävää. Mikään ei nimittäin ole pidemmän päälle rasittavampaa, kuin 23-kiloinen, vahva koira, joka retuuttaa omistajaansa pitkin pusikoita. (Paitsi tietysti jos lenkkien tavoitteena on saada omistajalle hyvät vatsalihakset ja valtava hauis toiseen käteen! ;) )

Kuristuspantojen ongelma oli se, että Lysti kyllä lopetti niiden kanssa hihnassa kiskomisen ainakin suurimmaksi osaksi ajasta, mutta koira ei näyttänyt kovin onnelliselta. Se oli hermostunut, kulki korvat luimussa ja odotti koko ajan, milloin joku taas kiskaisee hihnasta ilkeästi. Se ei siis oppinut kävelemään nätisti - se oppi ainoastaan karttamaan ikävää kiskaisua. Kun kuristin vaihdettiin tavalliseen pantaan tai valjaisiin, koira huokaisi syvään onnesta ja kipitti hihnan päähän kiskomaan. :D

Vähän samanlainen vaikutus oli nameilla. Namit toimivan vain, kun ne olivat lenkillä mukana - ja niitä kului yhden lenkin aikana PALJON. Kun namipussi jäi kotiin ja Lysti tajusi sen, kiskominen alkoi taas. Lisäksi namienkaan kanssa Lysti ei oikeastaan oppinut kävelemään nätisti. Sen sijaan se oppi kaksi muuta taitoa: seuraamisen (Omistajan maanitelessa tassuta sipsakasti vieressä, tuijota omistajaa ja namin saatuasi mene takaisin hihnan päähän odottamaan maanittelua.) sekä odottamisen (Käänny katsomaan omistajaa hihnan päässä juuri ennen kuin se kiristyy, odota, että omistaja tulee vierelle ja namin saatuasi mene taas hihnan päähän odottamaan uutta namia.).

Todettakoon tähän vielä, että kolmas käyttämäni "keino", eli kiellä koiraa kun se kiskoo ja nyi hihnasta vihaisesti, ei toimi myöskään. Lysti loukkaantuu moisesta kohtelusta, koska se ei ymmärrä, mistä sitä rangaistaan, ja sen jälkeen on turha toivoa koiran tekevän enää senkään vertaa yhteistyötä.

No mikä sitten auttaa?

Nyt Lysti on viimeinkin oppinut oikeasti kävelemään nätisti vierellä ilman lahjontaa, kiristystä ja rankaisua. Yksi vaikuttava tekijä tähän saattaa olla se, että koiruus on iän kartuttua vähän rauhoittunut ja viisastunut. Kaikki asiat eivät ole enää sen mielestä superJÄNNÄÄ, eikä kaikkeen tarvitse reagoida hirveällä hännänheilutusloikkahepulilla - vaikka kyllä se sitäkin vielä tekee monissa tilanteissa. :)

Mutta suurempi vaikutus tässä kävelyasiassa on ollut meidän orjien (eli omistajien) asenteen muutoksella. Koiran ei itseasiassa ole tarvinnut opetella mitään uutta. Sen on tarvinnut vain ymmärtää, että omistaja on se henkilö, joka määrää lenkin suunnan ja tahdin. Seuraaminen sujuu sen jälkeen luonnostaan, ja mitä useampia tällaisia lenkkejä Lystillä on takanaan, sen paremmin se tottuu vieressä tassutteluun. Pikku hiljaa se on alkanut pitää vieressä kävelyä jo normaalina tyylinä entisen kiskomisen sijaan.

Meistä rupesi nimittäin pikku hiljaa tuntua siltä, että ulkona Lysti luuli, että sen piti johtaa joukkoa. Parka oletti, että sen tehtävänä on päättää, mitä vauhtia kuljetaan ja minne käännytään. Se kulki aavistuksen hermostuneena, korvat luimussa hihnan päässä, nuuhki kaikkea vain pikaisesti, nosti kinttua supervauhtia ja meni sitten taas hihnan päähän luimistelemaan. Syy tähän oli yksinkertainen: kukaan ei ohjannut Lystiä, koska omistaja vain roikkui mukana hihnan jatkeena. Se oli oman onnensa seppä.

Miten koiruuden sitten saa ymmärtämään, että taluttaja johtaa joukkoa? Tuntuu, että kyse on lopulta vain omistajan mentaalisesta asenteesta, määrätietoisuudesta ja ryhdistä. Meillä auttavat nämä keinot:

1. Taluttajan täytyy haluta, että koira kulkee mukana. Hänen tulee haluta sitä niin paljon, että se ei jää koiralta huomaamatta. Ryhti suoraksi, katse ylös ja vartalo tiukasti menosuuntaan. (Tämä toimii myös kaupungilla liikkuessa, kun halutaan muiden ihmisten antavan itselle tietä! Oppi tulee kilpatanssista, jossa tuolla asialla on paljon merkitystä sen kannalta, onko sinulla tilaa tanssilattialla vai joudutko koko ajan antamaan tilaa muille pareille! ;) ) Myös askelten täytyy olla määrätietoisia.
2. Suunnan täytyy olla selkeä. Itse huomasin tiedostamattani myötäileväni koiran liikettä. Jos koira lähti ihan aavistuksenkin kaartamaan johonkin suuntaan, annoin huomaamattani, vaistomaisesti sille tilaa tai lähdin perään. Tällainen luonnollinen tilan antaminen pitää lopettaa (toki koiraa ei kuitenkaan tarvitse potkia, jos se tulee tielle). Kannattaa vaikka ottaa horisontista kiintopiste, puu tai talonkulma, ja päättää kävellä piikkisuoraan sitä kohti riippumatta siitä, mitä koira tekee. Koiran tehtävä on väistää.
3. Koiran täytyy kulkea vierellä. Tämä toteutetaan niin, että koira vain kulkee vierellä, piste. (Eli taluttajalla pitää olla suurempi tahtotila kuin koiralla.) Hihna pidetään löysänä ja jos koira yrittää mennä edelle tai muuten poukkoilla, se voidaan vetää/houkutella mukaan rauhallisesti ja ystävällisesti. "Tule tänne." Oman rintamalinja pitää olla hihnassa nykäisessä omaan menosuuntaan, ei koiraan päin, muuten koira jatkaa matkaa sinne päin (väärään suuntaan), mihin se oli menossakin, koska se olettaa omistajansa tulevan perässä! Kokeile vaikka! Välillä, jos koira menee edelle, voidaan vaihtaa suuntaa 180 astetta ja pyytää koira mukaan (jälleen rintamalinja uuteen menosuuntaan, vaikka katse voikin olla koiraan päin). Kun hauveli palaa vierelle kävelemään, voidaan palata alkuperäiseen suuntaan. Missään tapauksessa koiraa ei saa kiskoa aggressiivisesti, äkkipikaisesti tai äkäisesti. Pitää olla ystävällinen ja rauhallinen mutta määrätietoinen. (Jossain koirakirjoissa neuvotaan, että koiralle voi ensin opettaa vierellä kävelyä rauhallisella alueella, kuten pihassa. Aluksi kannattaa tehdä paljon mutkia, koska ainakin Lystille suoraan kävely on kaikkein vaikeinta, koska se haluaa mennä eteenpäin!)
4. Tärkeää on, että taluttaja on koko ajan rauhallinen, määrätietoinen ja läsnä. Tämän opettelu on ollut varsinkin itselleni, aktiviselle ja tempperamenttiselle luonteelle, haastavaa. Lisäksi vajoan helposti ajatuksiini ja rupean seuraamaan koiraa, mikä ei todellakaan toimi! Lenkillä täytyy olla hereillä, jotta koira seuraa nästisti mukana. Nykyään kutsunkin aamu- ja iltalenkkiä aamu- ja iltameditaatioksi, koska se kuvaa tassuttelun rauhallista luonnetta paljon paremmin! ;)
5. Lystin kanssa haastavaa on myös se, että sen on täytynyt opetella kävelemään hitaasti. Lystin luontainen kävelyvauhti vastaa ihmisen hölkkää tai hidasta pyöräilyä. Niinpä sen pitää malttaa hidastella, jotta se pysyy ihmisen kävelyrytmissä mukana! Se on haastavaa aktiiviselle Lystille! (Sen takia ilta- ja aamulenkin sujuvat paljon paremmin, koska koira on unenpöpperössä ja väsynyt, ja liikkuu siksi rauhallisemmin!) Välillä koira meinaa vahingossa mennä edelle kävelemään, koska se on sille luontainen liikkumavauhti. Sen ei kuitenkaan saa antaa tapahtua, koska helposti koira jää sitten hihnan päähän kiskomaan. Nykyään pieni nykäisy, hihnasta pidättäminen tai suunnan vaihto auttaa, jos Lysti meinaa kiilata edelle. Mutta se pitää muistaa tehdä määrätietoisesti aina, kun koira meinaa lähteä liian kovaa vauhtia. Lisäksi hihna pitää muistaa löysätä heti sen jälkeen, ettei se jää kireäksi!
6. Kävelyn pitää olla määrätietoista heti lenkin alkumetreiltä asti. Jos koiran antaa alkulenkistä mennä edelle vaikka siksi, että se on innoissaan tai sillä on kiire asioilleen, on epätodennäköistä, että se kävelee nätisti myöhemminkään lenkin aikana. Omistajan pitää ottaa ohjat heti ovesta ulos tullessa.
7. Koiraa täytyy kuunnella! Vaikka omistajan pitää olla määrätietoinen, koiran riuhtominen eteenpäin omistajan haluamaan tahtia ei ole mistään kotoisin. Jos koira haluaa pysähtyä nuuhkimaan pusikkoa, taluttaja voi toki tehdä ystävälleen mieliksi ja pysähtyä odottamaan. Se ei silti tarkoita sitä, että koira määräisi tahdin.
8. Hommaan pitää rutinoitua. Nätisti kävelystä pitää tulla koiralle uusi tapa, joka syrjäyttää vanhan huonon tavan eli kiskomisen. Niinpä koira pitää totuttaa kävelemään joka ikisellä lenkillä nätisti ilman poikkeuksia. Aluksi homma on tietysti vaikeaa sekä omistajille että koiralle, mutta harjoitus tekee tässäkin asiassa mestarin.

Kyllä, kyse on henkimaailman asiasta. :D Lisäksi meidän orjien panos tässä kävelyn opettelussa on ollut paljon suurempi kuin koiran panos. Lystin ei ole tarvinnut opetella paljon mitään uutta, mutta meidän taluttajien on pitänyt muuttaa asennettamme täysin.

Onko Lystillä nyt sitten armeijan kuri?

Vaikka edellä kuvattu - että koiran täytyy koko ajan kulkea vierellä ja vielä hidastella sen takia - kuulostaa armeijamaisen kovalta kurilta, Lysti on sen myötä kuitenkin paljon rauhallisempi ja rennompi ulkona kuin ennen. Lysti ei halua johtaa joukkoa ja tempoa hihnan päässä, mutta toki tekee niin, jos sen annetaan tehdä. Sen sijaan se kävelee paljon mieluummin omistajan toiveiden mukaisesti, kunhan se ensin ymmärtää, mitä omistaja haluaa.

Vaikka Lysti kulkee koko ajan vierellä, se ei todellakaan tarkoita sitä, etteikö se saisi nuuhkia pusikoita. Välillä se kulkee nätisti mukana, vaikka nenä onkin koko ajan maassa. Nykyään Lysti nuuhkii pientareita paljon rennommin ja pidempään kuin ennen, kun sillä ei ole enää kiire johtamaan joukkoa.

Lisäksi, kun Lysti on pikku hiljaa tottunut kulkemaan vierellä ja huomannut, että kiskomalla ei pääse mihinkään, se on kehittänyt uuden tavan pyytää asioita kauniisti: pysähtymisen. Nykyään, jos se lenkillä haluaa poiketa omistajan reitiltä ja mennä nuuhkimaan puskaa vähän kauempaa, se yksinkertaisesti pysähtyy ja odottaa lupaa. Paljon kivempaa kuin omistajan retuuttaminen perässä, molempien mielestä!

Vastapainoksi Lysti saa sitten välillä kirmata pelloilla ja metsissä ihan vapaana! Tuntuu, että ruvettuaan kävelemään nätisti ja kuuntelemaan määrätietoista omistajaansa, Lysti tottelee nykyään myös vapaana ollessaan ulkona paljon innokkaammin! (Sitä paitsi kiitos namikävelyharjoitusten, nykyään se osaa odottaa nätisti eikä kirmaa riemuissaan kilometrin päähän! ;) )











---

Disclaimer: Olen vain hassu koiranomistaja/orja. Jonkun koirakouluttajan mielestä yllä oleva voi olla ihan höpönlöpöä, mutta meidän aktiivisen ja innokkaan Lystin kanssa toimivat näköjään nämä keinot!